Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi?

 

”Isoisoisästäni tuli siirtolainen jäämällä paikoilleen. Hän oli häiritsevä poikkeama. Hän ei sopinut yhteen sen yhtenäisyyttä rakentavan tarinan kanssa, jota suomalaisille kerrottiin evakkoon lähteneistä. Sitä tarinaa rakennettiin jo heti sodan päätyttyä, mutta se ei ollut alussa niin rikkumaton kuin myöhemmin annettiin ymmärtää.”

Toimittaja Antti Järven tietokirja Minne katosi Antti Järvi? herätti huomiota jo viime syksynä kirjamessujen aikaan. Nimi on jotenkin kutkuttava, ja ensikuulemalta tosiaan tuli mieleen jokin eksistentialistinen esseekokoelma. Mutta sellaisestahan ei ole ollenkaan kysymys, vai onko vähäsen sittenkin?

Muistaakseni Helsingin kirjamessuluetteloon olin itsekin ruksinut Järven haastattelun messuohjelmaani, mutta lopulta kävi niin, että tytär kävi sen kuuntelemassa. Häntäkin oli teoksen aihe alkanut kiinnostaa, joten merkitsimme sen tulevaisuudessa hankittavien kirjojen listalle.

Seuraavaksi Antti Järvi pokkasi tästä teoksesta vuoden 2023 Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon, joten teoksen tarina alkoi tulla tutuksi. Joulukuun alussa vietettävillä Tampereen Kirjafestareilla ovat yleensä Finlandia-voittajat esiintymässä, joten meitä onnisti ja pääsimme kuulemaan hyvän haastattelun teoksen tiimoilta. Innostuin aiheesta niin, että päätin samoin tein käydä ostamassa kirjan ja pyytämässä siihen tekijältä nimmarin. Uskalsin jopa muutaman sanan Antti Järven kanssa vaihtaa siellä messuhallin nurkkauksessa.

Teoksen alaotsikko selventää melko tyhjentävästi, mistä kirjassa on kyse: ’Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä’.

Toukokuussa 2020 Antti Järven setä Olli otti pitkästä aikaa yhteyttä. Hän toivoi, että Antti Järvi selvittäisi, mitä tämän täysnimikaimalle, Olli-sedän isoisälle ja Antti Järven isoisoisälle tapahtui. Vanhempi Antti Järvi nimittäin jäi maaliskuussa 1940 Laatokan rannalla Lahdenpohjan kylässä sijainneeseen kotiinsa, kun lähes kaikki muut alueen asukkaat, Antti Järven perhe mukaan lukien, evakuoitiin uuden rajan taakse Suomeen.

Suvussa oli kerrottu Antti Järvestä, tämän ratkaisusta ja kohtalosta useita erilaisia versioita, mutta lähinnä asiasta oli vaiettu. Nuorempi Antti Järvikin muisteli kuulleensa lapsena vanhemman Antti Järven loikanneen, mutta ei ollut ymmärtänyt, mitä sillä oikein tarkoitettiin. Spekuloitiin sillä vaihtoehdolla, että Antti Järvellä olisi ollut avioliiton ohessa jokin rakkaussuhde, toinen nainen, jonka takia hän olisi jättänyt perheensä ja kotimaansa. Vai oliko Antti Järvi kenties vakooja?

Joka tapauksessa Antti Järven tapaus kuulostaa hyvin poikkeukselliselta. Kun toimittaja Antti Järvi ryhtyy asiaa penkomaan, hän havaitsee, että isoisoisä ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, vaan rajan taakse jättäytyi muitakin suomalaisia, kuka mistäkin syystä. Pieni joukko heistä oli entuudestaan vanhemman Antti Järven tuttuja.

Tutkimustyö ei ihan kylmiltään innostanut Järveä, mutta melko nopeasti hän huomasi aiheen vievän hänet mennessään. Lapsuus- ja nuoruusmuistot pulpahtelivat pintaan, asiat alkoivat saada kytköksiä ja merkityksiä. Edessä oli kuitenkin valtava urakka, mutta se oli samalla hyvin kiehtova. Omat hankaluutensa työhön heittivät ensin yhä vain jatkunut pandemia, sitten Venäjän aloittama hyökkäyssota.

Tutkimus nimittäin vie vääjäämättä itärajan taakse, lopulta hyvin kauas itään. Antti Järvi siis jäi Neuvostoliiton valtaamaan Karjalaan. Jälkikäteen on helppoa sanoa, että päätös ei ehkä ollut kovin viisas, vaan oikeasti hengenvaarallinen. Stalinin vainot eivät jättäneet maahan loikanneita vihollismaan entisiä kansalaisia huomiotta, sen sai Antti Järvi kumppaneineen karvaasti kokea. Toimittaja Antti Järvi kuitenkin onnistuu kokoamaan hankalan palapelin ja selvittämään suuren osan isoisoisänsä vaiheista ja myös lopullisen määränpään. Mutta mitkä olivat olleet Antti Järven todelliset motiivit valinnalleen?

Kirjan lopun kiitoksissa Järvi toteaa, ettei teos ole historiallinen tutkimus eikä tutkimus kaikista luovutetulla alueelle jääneistä henkilöistä. Historiaa harrastavana lukijana nautin Minne katosi Antti Järvi? -tietokirjan lukemisesta kovasti. Oli hieno kokemus päästä mukaan etsimään välillä hyvinkin hauraiksi hiipuneita johtolankoja, penkomaan arkistojen kätköjä ja matkustamaan halki postpandemian kynsissä kärvistelevän Venäjän. Antti Järvi kertoo paitsi isoisoisänsä ja tämän kanssa kohtalonsa jakaneiden ihmisten  mielenkiintoisen ja koskettavan tarinan myös antoisan tarinan kirjan tekemisestä. 

Samalla toimittaja Antti Järvi joutuu pohdiskelemaan niitä eksistentiaalisia kysymyksiäkin. Kuka hän on, millainen historia hänellä ja suvulla on ja miten yhden yksilön aikanaan tekemä yksi ratkaisu on muuttanut niin monen ihmisen elämänkulun. Miksi asioista mieluummin vaietaan kuin puhutaan? Miten 'virallinen' totuus eroaa siitä, mitä oikeasti tapahtui?  Millaista tarinaa me suomalaiset kerromme omasta historiastamme ja samalla itsestämme? Miksi ja miten yksilöt jauhautuvat historian rattaisiin?

Aihe on verrattoman kutkuttava edelleen, ja lukisin mielelläni aiheesta lisääkin. Vinkkaan tuonne loppuun muutaman aihepiiriä sivuavan vinkin kaunokirjallisuuden puolelta. Ne osaltaan paljastavat, kuin häilyvä ja molempiin suuntiin vuotava raja on aina ollut. Se on valtioiden keinotekoisesti päättämä ja vetämä, eivätkä ihmiset, historian jalkoihin jäävät yksilöt, aina suostu sopeutumaan arjen kannalta mielivaltaisilta tuntuviin päätöksiin.

Opin jälleen senkin, miten paljon tarinoita on kerrottavana niinkin loppuun kalutulta tuntuvasta aiheesta kuin sotien ajasta. Millaisia ihmiskohtaloita lukujen taakse kätkeytyykään! Niistä jokainen ansaitsisi tulla kerrotuksi. Kiitos, Antti Järvi, että pääsin tälle matkalle menneisyyteen.

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi? - Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä
Gummerus 2023. 374 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi.

Ostettu.

LYLLin lukupiirin lukupiirikirja 17.4.2024.

Aiheeseen liittyviä lukuvinkkejä:

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

JP Koskinen: Tulisiipi

Merja Mäki: Itki toisenkin

Dekkariviikko kirjablogeissa 10.–16.6.2024 - Tule mukaan!

 

Kesä ja dekkarit kuuluvat yhteen tänäkin vuonna, sillä kesäkuussa kirjablogeissa luetaan ja kirjoitetaan taas dekkareista kokonaisen dekkariteemaviikon ajan eli 10.–16.6.2024. Tänä vuonna on erityistä aihetta juhlaan, sillä tämä on kymmenes kerta, kun kirjablogeissa vietetään kesäkuista dekkariviikkoa!

Dekkariviikkoon ovat tervetulleita kaikki (kirja)blogit kaikenlaisilla dekkariaiheisilla jutuillaan.

Osallistuminen tapahtuu näin:

Ilmoittaudu mukaan tämän blogijutun kommenteissa viimeistään 9.6.2024. Jätä ilmoittautumiskommenttiisi blogin nimi tai linkki, jonka avulla blogiin löytää. Minä lisään blogisi linkin sitten tämän jutun osallistujalistaan.

Julkaise dekkariviikon kuluessa ainakin yksi teemaan sopiva juttu. Ylärajaa ei ole, joten voit vapaasti lukea ja kirjoittaa dekkareista niin paljon kuin haluat. ’Virallinen’ sometunniste on #dekkariviikko. Käytä sitä mahdollisimman runsaasti. Myös tämän jutun otsikkokuvana toimivaa logoa saa vapaasti ja mielellään käyttää blogijutuissa ja somenostoissa.

Käy uudestaan blogissani teemaviikon jälkeen ja jätä 18.6.2022 julkaistavaan koostejuttuni kommentteihin linkit omiin dekkariviikon juttuihisi.

Miten #dekkariviikko sujui viime vuonna? Kurkkaa komea dekkarivinkkilistaus Tuulevin lukublogista. 

Murhaavan hyvää kesää kaikille ja tervetuloa mukaan viettämään #dekkariviikkoa kirjablogeissa!

 

Dekkariviikolla mukana:

Ankin kirjablogi
Hemulin kirjahylly
Jokken kirjanurkka
Kirjahullun päiväkirja
Kirjaimia
Kirjakaapin kummitus
Kirjarouvan elämää
Kirjasähkökäyrä
Kirjojen kuisketta
Kupliva maailmani
Kuunneltua
Tarukirja
Tuijata
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat

Kirsin kirjanurkka

Ulla Linturinne: Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen

 

Kuuntelin helmikuussa työni takia Kevan eläkeinfowebinaarin. Alussa selitettiin seikkaperäisesti erilaisia eläkevaihtoehtoja, niiden vaikutusta tuloihin ja niin edelleen. Webinaarin viimeinen kolmannes oli sitten lääkärin puheenvuoroa. Siinä käytiin perinpohjaisesti läpi, miten uuteen elämänvaiheeseen kannattaa valmistautua muutenkin kuin vain taloudellisesta näkökulmasta. Olisi syytä pohtia hyvissä ajoin, mitä työ ja työyhteisö itselle merkitsevät, mitkä asiat ihan oikeasti ovat tärkeitä ja miten ajattelee käyttävänsä aikansa sen jälkeen, kun ei enää ole mukana työelämässä. Muutos on iso, joten se kannattaa ottaa vastaan valmistautuneena.

Tämä eläkeinfon jälkiosa tuli minulle useaan otteeseen mieleen kuunnellessani Ulla Linturinteen romaania Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen. Kirjassa Raisa jää eläkkeelle sanomalehden kulttuuritoimittajan paikalta. Nopeasti käy ilmi, että Raisa ei ole Kevan infowebinaarista kuullutkaan, sillä hänelle eläköityminen tulee jonkinlaisena yllätyksenä ja kuin törmäyksenä päin seinää. Hän on painanut töitä sata lasissa ihan loppuun saakka, joten pudotus tyhjän päälle on melkoinen.

Raisalle ja Ristolle on aikanaan tullut avioero, ja ex-mies on muuttanut Thaimaahan. Erosurunsa Raisa on hukuttanut tekemällä töitä, kuinkas muuten. Pariskunnalla on yhteinen aikuinen poika, jonka vaimon kanssa Raisa tuntuu tulevan vähän kehnosti toimeen. Ystäviä kyllä on, mutta he ovat Raisaa nuorempia ja siis vielä tiukasti kiinni työelämässä. Mitä tekisi lopulla, tyhjällä elämällään? Raisa huomaa kaipaavansa myös rakkautta ja elämänkumppania, mutta mistä sellaisen taikoisi?

Pientä uhmakkuutta osoittaen Raisa kirjautuu deittisovellukseen ja ilmoittautuu ruumisarkuntekokurssille. Deittisovelluksesta hän löytää yhden potentiaalisen treffikumppanin eli baskeripäisen Ramin. Valitettavasti treffit eivät mene ihan putkeen. Arkuntekokurssi sen sijaan käynnistyy lupaavasti, ja Raisa päättää tehdä oman ruumisarkkunsa mökkitontin vanhan ladon seinälaudoista. Niin arkkuun tulee persoonallista luonnetta.

Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen on mukavan kirpeää chick litiä meille vähän kypsemmän iän lukijoille, vaikka tietysti siihen saavat nuoremmatkin tarttua. Kaikkien kannattaa ottaa opikseen siitä Raisan ilmiselvästä virheestä, että eläköityminen pääsee niin pahasti yllättämään. Ihmissuhdekiemuroita ja lempeitä kommelluksia on tarinassa mukavasti, mikä Raisan mukaan johtuu hänen leiskuvanpunaisesta tukastaan. Mutta kuten romaanin nimi lupaa, taivaaseen pääsy ei ole hiustenväristä kiinni.

Ulla Linturinne: Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen
Myllylahti 2024. 240 s.
Äänikirjan lukija Sinikka Salminen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana (Nummien kutsu 1)

 

Muhkeat, hyvin kirjoitetut viihteelliset historialliset romaanit ja romaanisarjat ovat aina tervetulleita! Niinpä ilahduin kovasti, kun huomasin Kaisa Viitalan Klaanin vieraana -romaanin esittelyn kirjailijan omilla Facebook-sivuilla ja kustantamon kevään 2024 luettelossa:

”Kun arvostetun lontoolaisperheen tytär Agnes kohtaa tanssiaisissa ylämaalaispäällikkö Fingal MacTorrianin, hän päättää, että tapaaminen saa jäädä viimeiseksi. Agnesin on vaikea ymmärtää, mitä muut röyhkeässä vuoriston villissä näkevät – mieshän on jakobiittikapinallisia eli maanpetturi! Sitä paitsi Agnes on raajarikko, joten tuskin kukaan mies hänestä kiinnostuukaan.

Kohtalokkaan valheen vuoksi Agnes päätyy kuitenkin viettämään talvea Fingalin suvun linnassa, kaukana kotoa, ja huomaa olevansa keskellä mutkikasta valtataistelua klaanin herruudesta.”

Luvassa on siis kiehtova miljöö eli 1700-luvun alun Englanti ja erityisesti Skotlannin Ylämaa, seikkailua ja riipivää romantiikkaa. Romanttisen juonen peruskuvio on selvä jo takakansitekstin perusteella, mutta sehän ei tämän genren faneja haittaa hitustakaan, jos vain kaikki muu sen ympärillä toimii ja juoneen on saatu jotain omintakeista maustettakin.

Kaisa Viitala on historioitsija ja viestinnän ammattilainen sekä todella pitkän linjan kirjailija, joten lukija voi huolettomin mielin avata kirjan kannet ja antautua vetävän tarinan vietäväksi.

Agnes on virkistävän erilainen romanttisen viihteen sankaritar synnynnäisen vammansa takia. Jalkojen jonkinlaisen epämuodostuman seurauksena hänen on vaikea kävellä ja moni muukin terveelle ihmiselle itsestään selvä toiminto aiheuttaa paitsi päänvaivaa myös kovaa kipua ja särkyä. Tukevan kävelykepin avulla hän pääsee hyvinä päivinä ihan kohtuullisesti kävelemään, mutta arki edellyttää monenlaisia apuvälineitä ja apulaisia sujuakseen edes kohtuullisesti.

Agnes on perheensä ainoa, kaivattu lapsi, ja vanhemmat ovat aina olleet hänen tukenaan ja turvanaan sekä kannustaneet aktiiviseen elämään. Se ei ollut 1700-luvulla säätyläispiireissäkään tavallista, ja Agnesin ilmestymistä esimerkiksi tanssiaisiin pidetäänkin pöyristyttävänä, röyhkeänä ja nolostuttavana sen mukaan, kenen näkökulmasta asiaa katsotaan.

Vanhemmat ovat kuitenkin purjehtineet Amerikkaan ja lähettäneet tyttärensä isän veljen ja tämän perheen hoiviin Edinburghiin. Omahyväiset ja ylemmyydentuntoiset Colin-setä ja Lily-serkku kohtelevat Agnesta pöyristyttävästi, mutta onneksi Emily-täti ja erityisesti talon palveluskuntaan kuuluva räväkkäotteinen Millie ovat toista maata. Agnes on älykäs, kaunis ja varakas, mutta koska hän on rampa raajarikko, hänen mahdollisuutensa ovat kovin kapeat, jos kauniisti sanotaan.

Mutta kuten sanottu, tanssiaisiin Agneskin lähtee. Kaikkien yllätykseksi ja nuorten naisten suureksi kiihtymykseksi sinne tupsahtaa myös rikollisen komea ja käytöksellään yleistä paheksuntaa herättävä skotti Fingal MacTorrian. Sitten onkin vain loppuromaanin verran jännitettävä, miten heistä oikein tulee pari. Kaikki mahdolliset esteet, hankaluudet, ennakkoluulot ja väärinkäsitykset on totisesti vedetty peliin, jotta niin ei kävisi. Riittääkö Agnesin päättäväisyys? Onko rakkaus lopulta suurin voima?

Koska Agnes joutuu koko ajan ja kaikissa tilanteissa miettimään omaa liikkumistaan, selviytymistään sekä terveyttään, miljöö avautuu lukijalle ihan uudenlaisesta kulmasta. Vanha vetoinen kivilinna keskellä joulukuista nummimaisemaa 1700-luvun mukavuuksilla varustettuna ei varmasti olisi ollut kaikkein helpoin asuinpaikka terveillekään, mutta Agnes joutuu kohtaamaan hankaluudet alituisilla ekstrakierteillä.

Onneksi Agnes ei ole sen paremmin itsesäälissä rypevä raukka kuin mikään yliluonnollisen vahva pyhimyskään, vaan ihan normaali nuori nainen. Kivut ja hankaluudet kuluttavat, väsyttävät, harmittavat ja välillä itkettävätkin. Mutta hän ei jää säälimään itseään liian pitkäksi aikaa, vaan tarttuu taas uuteen toimeen päättäväisenä realistina. Hän toteaa itsekin, että hänen ei tule koskaan kokemaan mitään ihmeparantumista, joten on elettävä ja kelvattava sellaisena kuin on. Hän tekee myös virheitä ja vääriä päätöksiä ja joutuu kärsimään monista niistä nahoissaan ja ainakin sielussaan. Perin inhimillistä siis!

Agnes on romaanin ehdoton päähenkilö, joten on mainiota, että hänestä piirtyy mukavan moniulotteinen kuva. Vähintäänkin yhtä paljon ihastuin myös tomeraan ja sanavalmiiseen Millieen, joka jo alkusivuilla ottaa Agnes-neidin suojelukseensa ja matkustaa tämän mukana kauas pohjoiseen. Millie ei masennu kielivaikeuksista eikä turhaan kumartele kuvia. Jos joku uskaltaa pahoittaa hänen Agnes-neitinsä mielen, saa tämä kyllä totisesti tuta!

Klaanin vieraana aloittaa Nummien kutsu -trilogian, jonka toinen osa Klaanin suojeluksessa ilmestyy näillä näkymin keväällä 2025. Se on vallan mainio uutinen, sillä Agnesin ja Millien tarinalle (ja joo, totta kai myös Fingalin!) odotan jo kovasti jatkoa.

Klaanin vieraana -romaania on markkinoitu vetoamalla Diana Gabaldonin ja Outlander-sarjan faneihin, mutta en oikein sille näe sen kummempaa perustetta. Skotteja, Ylämaa ja verenhimoisia punatakkeja on molemmissa, mutta ihan omilla ansioillaan Viitalan teos pärjää mainiosti. Mikään ei tietenkään estä pitämästä molemmista.

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana
Karisto 2024. 460 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori.
Kansi Timo Numminen.

Ennakkokappale kustantajalta. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Melina Marras: Para (Yösydän 1)

 

Kymmenisen vuotta sitten Riku Karjalainen julkaisi YouTubessa Finland-nimisen huikean hienon timelapse-videon, johon on ikuistettu komeita maisemia lähinnä Pohjois-Suomesta. Neliminuuttisen videon kohdassa 3.21 on muutaman sekunnin mittainen välähdys syysasuisesta Paavolan tammesta, joka sijaitsee Lohjansaaressa Lohjalla. Viimeistään tämä video teki Paavolan tammesta kansallisen julkkiksen, vaikka oli se toki tunnettu paikallisena nähtävyytenä ja retkikohteena aikaisemminkin.

Satoja vuosia vanhan komea tammi seisoo nuorehkon istutetun kuusimetsän keskellä. Tunnelma paikalla on epätodellinen. Onneksi pääsin lopulta monien kariutuneiden aikomusten jälkeen poikkeamaan paikalla pari vuotta sitten keskikesällä. Kohde ja noin kilometrin mittainen luontopolku lehtomaisemassa ovat kokemisen arvoisia minä vuodenaikana tahansa, olettaisin.

Paavolan tammi. 
Jos käyt tammella, 
kierrä tammen 'taakse', 
siellä on lava, jolta pääsee koskettamaan runkoa.
Puun juuria ei saa talloa!

Onneksi ehdin tammella jo käydä, sillä luettuani Melina Marraksen kauhuromaanin Para katselisin kuuluisaa tammea ja sitä ympäröivää metsää hieman toisin silmin!

Paran miljöö on Lohjalla Lohjanjärvellä sijaitseva Lohjansaari. Kannen synkeässä kuvassa on tunnistettava Paavolan tammi, ja tammella onkin merkittävä osuutensa tarinassa. Sen mahtavat juuret ulottuvat syvälle maaperään ja toimivat väylänä, jota pitkin lohjansaarelainen Yöselän suku ja rajakansan puolielävät pitävät yhteyttä ja kulkevat toistensa maailmoihin. Realistinen, jopa idyllinen maaseutukylä toimii jonkinlaisena mytologisen kauhun ja pahuuden kulissina.

Nykyhetken eli kesän 2023 tapahtumat käynnistyvät, kun leskeksi jäänyt nelikymppinen Mikko muuttaa 11-vuotiaan Roihu-poikansa kanssa Helsingistä Lohjansaaressa sijaitsevaan tyhjillään ja hylättynä olevaan Yöselän kartanoon. Kartano on kuulunut aiemmin Mikon vaimolle Varpulle. Yllättäen kuollut Varpu-vaimo ei ole kertonut kodistaan ja lapsuudestaan mitään miehelleen. Siksi hänelle tulee ikävänä yllätyksenä, miten nuivasti ja jopa avoimen vihamielisesti häneen ja Roihuun Lohjansaarella suhtaudutaan. Tulokkaat eivät ole tervetulleita, kaikkein vähiten Yöselän suvun jäsenet. Haaveet huippuravintolan perustamisesta pihan navettarakennukseen alkavat kohdata vastoinkäymisiä toisensa perään.

Lähes ensitöikseen Roihu lähtee tutustumaan pihapiiristä alkavaan metsään ja löytää kartanon mailta salaperäisen mökin, jonka ovi on tiukasti teljetty kiinni ulkopuolelta. Sisällä on kuitenkin jokin synkkä ja pelottava olento, jonka Roihu uteliaisuuttaan ja ymmärtämättömyyttään tulee päästäneeksi vapauteen.

Vähitellen lukijalle avataan saaren synkkää menneisyyttä. Parikymmentä vuotta aikaisemmin saarella on riehunut jokin kammottava peto, joka on siepannut lapsia ja raadellut kuoliaaksi aikuisia miehiä. Kaikki tämä liittyy jotenkin Varpuun ja myös Roihuun sekä kaikkiin Yöselän suvun jäseniin.

Marras hyödyntää sumeilematta suomalaisen kansanperinteen synkempää puolta ja kauhukirjallisuuden ja ylipäätään kauhugenren perinteitä. Lopputulos on paikoin melkoista verikekkeriä. Lohjansaari kuvataan eristyneenä, jossakin vähän toisessa todellisuudessa ja menneessä ajassa elävänä yhteisönä ja alueena, jonne pelastuslaitos ja poliisi kyllä tarpeen tullen poikkeavat mutta jossa esimerkiksi kadonneet lapset eivät tunnu herättäneen kovinkaan kummoisia toimenpiteitä. Ihmisruumiin osien hävittämisessä naapurinmummon komposti on oiva piilopaikka!

Kustantajan tietojen mukaan Para aloittaa Yösydän-trilogian. Omaan makuuni tämä on muutamaa astetta liiankin suoraviivaista löyhkäävillä sisäelimillä mässäilyä. Muhkeassa romaanissa olisi ollut jonkin verran tiivistämisen varaa, ja vielä yksi kierros tiukkaa toimittamista olisi voinut antaa kokonaisuudelle kaipaamani ryhtiä.

Vaikka 11-vuotias Roihu on keskeisessä osassa tapahtumia ja yksi näkökulmahenkilöistä, on Para kuitenkin aikuisten tai nuorten aikuisten kauhua, ei missään nimessä lastenkirjallisuutta. Koska kirjoissa ja lukemisessa ei ole ikärajoja, nuoret kokeneet lukijat ja kauhun ystävät voivat toki kirjaan myös tarttua.

Melina Marras: Para. Yösydän 1
Nysalor-kustannus 2024. 342 s.

Ostettu.

Melina Marras on aiemmin julkaissut kauhunovellikokoelman Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita (Kustannus Aarni, 2019) nimellä Karoliina Heinola.

Nysalor-kustannus on pieni ja ketterä kustantamo, joka keskittyy julkaisemaan spekulatiivista fiktiota eli kauhukirjallisuutta, fantasiakirjallisuutta ja tieteiskirjallisuutta sekä jännityskirjallisuutta, monenlaista vanhaa kirjallisuutta ja roolipelejä. Sanalla sanoen kaikkea sellaista, mitä kustantamon omistaja Matti Järvinen haluaa julkaista.

Nysalor-kustannus julkaisee erityisesti vanhaa, tekijänoikeuslain suojasta vapautunutta kirjallisuutta, mutta kustannusohjelmaan on mahdollista ottaa myös uudempaa suomennoskirjallisuutta ja jopa uusia suomenkielisiä teoksia. Kustantamo ottaa teoksista suhteellisen pieniä painoksia mutta pyrkii pitämään kaikki julkaisunsa aina saatavilla. Kustannusstrategia mahdollistaa kirjojen myymisen kohtuullisen edulliseen hintaan.

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta

 

Lukupiirini edellisessä tapaamisessa ehdotettiin ja sovittiin, että täksi kerraksi (27.3.2024) luettaisiin mitä tahansa, mikä sopisi kategoriaan ’Suomen presidentit ja heidän puolisonsa’. Kirja saisi olla presidentistä tai hänen puolisostaan kertova tietoteos tai romaani, tai se voisi olla presidentin tai hänen puolisonsa kirjoittama teos.

Idea oli ja on minusta edelleenkin loistava, koska se on tänä keväänä hyvin ajankohtainen ja koska se tarjoaa melkoisen kirjon teoksia valittavaksi. Ihan varmasti olisi paljon keskusteltavaa! Harmikseni en tänään pääse paikalle kuulemaan ja näkemään, mitä muut ovat aiheeseen liittyen lukeneet. Lukupiirissämme on sen verran kertynyttä elämänkokemusta, että senkin puolesta luvassa olisi ollut kiinnostava ilta. Menetän hyvän keskustelun, mikä harmittaa todella!

Koska en pääse osallistumaan lukupiiritapaamiseemme, kirjoitan ajatukseni lukemastani kirjasta tänne blogiin kaikkien ja toivottavasti myös muiden lukupiiriläistemme luettavaksi.

En tarvinnut juurikaan harkinta-aikaa päättääkseni, mitä lukisin. Hyllyssäni on jo useamman vuoden odottanut lukuvuoroaan Anne Mattssonin elämäkerta Tellervo Koivistosta eli Tellervo Koivisto – elämäkerta, kuten teoksen nimi virallisesti kuuluu. Olen sen jossain vaiheessa hankkinut omaan hyllyyni, koska Tellervo Koivisto on mielestäni mielenkiintoinen henkilö ja mielikuvani hänestä olivat ja ovat edelleen pääosin positiiviset.

Kirja on julkaistu vuonna 2017, jolloin Tellervo Koivisto oli 88-vuotias. Koivisto kertoo myös tässä kirjassa, miten keskikoulussa uskontoa opettanut pastori Jokinen ja käyttäytyi vähintäänkin kyseenalaisesti koulun tyttöoppilaita kohtaan piiskaamalla näitä takapuolelle kahdenkeskisissä rangaistussessioissa. Myös Tellervo Koivisto joutui tämän pastorin uhriksi. Asiaa ei tuolloin mitenkään käsitelty, ja pastori sai jatkaa toimintaansa pitkään. Lopulta hänet ohjattiin 1950-luvun puolivälissä vähin äänin eläkkeelle.

Vuonna 1998 Lauri Jokisesta päätettiin maalauttaa seurakunnassa muotokuva. Tieto tästä projektista nosti menneisyyden ikävät asiat Koivistossa pintaan, ja seurasi pitkä ja vaikea terapiajakso. Samalla asia tuli myös Koiviston ansiosta julkisuuteen.

Ennen kirjan kirjoittamista ja julkaisua Koivisto oli myös avoimesti puhunut julkisuudessa masennuksesta, johon hän sairastui vuosituhannen vaihteen tuntumassa.

Itselläni oli jonkinlaisia hämäriä muistikuvia näiden asioiden käsittelystä mediassa, mutta omassa elämässäni on niihin aikoihin ollut niin paljon kaikenlaista muuta, että ole niihin paljoakaan kiinnittänyt huomiota. Mattssonin kirjassa ne käsitellään varsin perusteellisesti.

Minulla oli siis painettu kirja hyllyssäni, mutta päätin kuitenkin kuunnella sen äänikirjana. Päätös olikin hyvä, sillä äänikirjan jaksoin kuunnella kokonaan, mutta epäilen, että pelkkä painettu kirja olisi joutunut ainakin paikoitellen kursorisen luennan uhriksi. Pitkät ja yksityiskohtaiset selostukset Tellervo Koiviston moninaisista tehtävistä erilaisissa yhdistyksissä sekä kansanedustajan ja kaupunginvaltuutetun työstä eivät olleet kovin kiinnostavia.

Mutta painetussa kirjassa on runsaasti valokuvia, joista taas äänikirjan kuuntelija jää paitsi. Niinpä kuuntelin kirjaa työmatkoillani ja aina välillä selasin kuuntelemani osuuden kirjasta ja katsoin siihen liittyvät kuvat.

Mattsson kertoo teoksen alkusanoissa Koiviston tokaisseen, ettei koko kirjaa olisi edes suunnitteilla ilman hänen avioliittoaan Mauno Koiviston kanssa. Tämä lienee totta, mutta ei se silti tarkoita sitä, että Tellervo Koivisto olisi merkityksellinen henkilö vain tunnetun poliittisen toimijan puolisona. Siitäkin huolimatta, että kirjan mielenkiintoisimmat jaksot ovat Koivistojen seurustelun ja avioliiton alkuaikojen sekä presidenttikausien ajan kuvaukset.

Erityisesti presidentin puolisona Tellervo Koivisto oli aktiivinen ja itsenäinen, jopa itsepäinen, toimija. Edeltäjä Sylvi Kekkonen oli kuollut jo vuonna 1974, joten tasavalta oli ollut ilman presidentin puolisoa kahdeksisen vuotta. Koivisto sai siis rakentaa oman roolinsa melko vapaasti, mikä oli sekä etu että haitta. Jonkinlainen mentori olisi ainakin alkuvaiheessa ollut mieluinen etu. Media oli kimpussa haukan ja pe**kärpäsen lailla, mikä nyt vähän hämmästyttää mutta vain todistaa, että osattiin sitä ennenkin.

Monet kirjaa varten haastatellut henkilöt ovat todenneet, että Tellervo Koivisto on terävä-älyinen ja sanavalmis keskustelija. Hän on toisaalta vähän jäyhää ja mieluusti kynttilänsä vakan alla pitävää tyyppiä, mutta hänellä on loistava huumorintaju, joka vilahtelee odottamattomissa tilanteissa. Hän osaa nauraa itselleen ja nähdä myöhemmin koomiset puolet monissa tapahtumahetkellä hankalissa tilanteissa. Tämä välittyy mukavasti elämäkertateoksessakin, joka on osin rakennettu Tellervo Koiviston muistelujen ja kertomusten varaan. Koivisto itse muistuttaa, että heidän lähipiirinsä on aina osannut myös juhlia riehakkaasti.

Mietin kirjaa kuunnellessani moneen otteeseen, että ei varmaankaan ole mikään ihan helppo tehtävä kirjoittaa elämäkertateosta elossa olevasta henkilöstä. Mattsson ja Koivisto eivät ymmärtääkseni tunteneet toisiaan ennen kirjaprojektin aloittamista, mutta ilmeisesti yhteistyö sujui luontevasti. Luottamusta on ollut puolin ja toisin, se on selvää.

Kirjoittajan ote on lämpimän kunnioittava. Mitään raflaavia paljastuksia teoksesta ei minun mielestäni löydy, ja nuo alussa mainitsemani asiatkin olivat siis olleet julkisuudessa jo hyvän aikaa ennen kirjan ilmestymistä. Varmasti on jouduttu keskittymään, että katse pysyy tiukasti kohteessa, eli pitämään mielessä, kenestä teosta kirjoitetaan. Mauno Koiviston vaikutus Tellervo Koiviston elämään ja uraan on kuitenkin ollut kiistatta niin merkittävää, että häntä ei ole ollut kovin helppoa pitää taustalla.

Rajaamista on tehty selvästi niinkin, että Koivistojen Assi-tytär kyllä mainitaan monessakin kohdassa ja kerrotaan Koivistojen tiiviistä perheyhteydestä (ja kerrotaan avoimesti sekin, miksi perheeseen ei syntynyt enempää lapsia). Sen sijaan vävyt eli Assi Koiviston aviomiehet mainitaan vain ohimennen. Ainakin omissa muistikuvissani 1980-luvulta myös ensimmäinen vävy Jari Komulainen oli usein median hampaissa, eikä aina ihan syyttä. Omassa piirissäni epiteetti Uppsalan ekonomi sai tuolloin tietyn vähemmän kunnioittavan lisävärityksen. Mutta tähän liittyvästä ei siis tässä kirjassa mainita mitään.

Koivistot ovat omien isovanhempieni ikäluokkaa, joten oli ihan mielenkiintoista seurata kronologisesti etenevää elämäntarinaa, jonka loppupuolelta itsekin jo muisti tapahtumia. Moni asia muistui omaankin mieleen, kun se nousi esiin Koiviston elämän näkökulmasta. Olin jo viittä vaille täysi-ikäinen, kun Kekkosen aika Suomessa päättyi. En kuitenkaan vielä päässyt äänestämään ensimmäisissä Kekkosen jälkeisissä vaaleissa. Mielestä oli myös jo pyyhkiytynyt seuraavien vaalien kummallisuus, eli ne olivat jonkinlainen risteytys suorasta kansanvaalista ja valitsijamiesvaalista. Kovin heikko oli silloin luotto, että kansa ihan oikeasti osaisi valita itselleen presidentin. Muistaakseni Mauno Koivisto oli vähän närkästynyt, ettei mennyt suoraan toiselle kaudelle kansan äänillä.

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämäkerta
Siltala 2017. 424 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn

Painettu kirja ostettu, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä

 

Laura Mauro pienoisromaani Otavaisen olkapäillä on kenties hämmentävintä, mitä olen aikoihin lukenut. Onneksi kirjan molemmissa esipuheissa, joista ensimmäisen on kirjoittanut kirjailija ja Haamu-kustantamon sisäpiiriläinen Marko Hautala ja toisen teoksen suomentaja ja kauhukirjailija Lauri Lattu. Heillekin Laura Mauro oli ollut ennen tähän tekstiin törmäämistä uppo-outo nimi, joka vielä hämmensi kotoisuudellaan eli kalskahti harhaanjohtavasti suomalaiselta.

Laura Mauro on kuitenkin brittikirjailija, joka on syntynyt Lontoossa ja asuu nykyään Oxfordshiressa. Hän on julkaissut useita kauhunovelleja, jotka ovat kahmineet esimerkiksi British Fantasy Award -palkintoja novellisarjassa.  Kiinnostuksen kohteikseen Mauro mainitsee japanilaisen painin, venäläiset avaruuskoirat ja suomalaisen kansanperinteen.

Viimeksi mainitusta Mauro ainakin on erittäin hyvin perillä. Sen todistaa vahvasti hänen tuotannostaan ensimmäisenä suomennettu Otavaisen olkapäillä -teos. Omat erityiset mausteensa tarinaan tuovat tapahtuma-aika ja päähenkilöt. Pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat Suomen kansalaissodan aikaan suurin piirtein helmikuun loppupuolelle tai maaliskuun alkuun maaseudulle Tampereen tuntumaan, ja keskiössä on pieni joukko punaisten naiskaartilaisia.

Kauhufantasiaromaanin sijoittaminen juuri tuohon ympäristöön on melkoinen veto. Asetelmahan on jo itsessään kauhea: nuoret naiset, oikeammin tytöt, yrittävät löytää omia joukkojaan sekasortoisessa sodassa, jossa rintamalinjoja on vain satunnaisesti. Maaseudulla kuka tahansa voi olla joko omia tai vihollisia, ja olosuhteet ovat ankarat. Vilusta, nälästä ja kuolemanpelosta ei totisesti ole puutetta.

Kuutamoyönä asetoveri Osku alkaa tuijotella mitään näkemättömin silmin pimeään metsään ja päätyy vähän myöhemmin mielipuolisena raivoten käymään toveriensa kimppuun suu veristä vaahtoa pursuten. Mitä Osku metsässä oikein näki ja mitä hänelle siellä tapahtui?

Alkaa liikkua huhu oudosta metsän keskellä loistavasta valosta, joka houkuttelee puoleensa mutta jonka katsominen on vaarallista. Ovatko liekkiöt häiriintyneet käynnissä olevista taisteluista ja lähteneet liikkeelle? Metsässä liikkuvat ovat vaarassa päätyä aavevalon peittoon. Se muuttaa heidät verenhimoisiksi hirviöiksi.

Mauro on taitava suppean muodon käyttäjä. Teoksessa ei tunnu olevan yhtään turhaa lausetta tai elementtiä. Tarinan kyytiin hypätään heti ensimmäisistä virkkeistä ilman sen kummempia pohjustuksia tai selittelyjä. Naiskaartilaisryhmän hankala dynamiikka avautuu hienosti tapahtumien edetessä. Kun kukaan ei ole varsinaisesti johdossa, seuraa valtataistelua. Alituinen kuolemanpelko ja jo nähdyt kauhut tekevät tuhoaan tyttöjen mielissä. Lisäksi kaikilla on ase, vaikka sen käyttäminen on toisille tutumpaa kuin toisille.

Valkoisten käsiin joutuminen on jatkuva, konkreettinen uhka, mutta sen eteen tulee toinen, epämääräisempi mutta sitäkin kauhistuttavampi vaara. Miten taistella jotain sellaista vastaan, joka on selittämätön ja yliluonnollinen? Mauro ei selitä tätäkään romaanin puolta auki, vaan lukija on yhtä ymmällään kuin metsään kadonnutta ystäväänsä epätoivoisesti etsivä Siiri.  

Kiitos kustantamo Haamu, että tämä teos on suomennettu! Kirjallisuus tosiaan avaa maailmaan näkökulmia, joita ei aavista olevankaan. Näinkin paatunut lukija voi vielä yllättyä! Mahtavaa!

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava)
Suom. Lauri Lattu.
Haamu 2024. 116 s.
Upea kansi Noora Jantunen.

Arvostelukappale.